Juomakorkin ympäristövaikutusten ymmärtäminen edellyttää kokonaisvaltaista näkemystä sen koko elinkaaresta raaka-aineiden louhinnasta sen lopulliseen hajoamiseen-tai sen puuttumiseen-ympäristössä. Matka alkaa tuotantovaiheesta, jossa polypropeenihartsia saadaan fossiilisista polttoaineista energiaintensiivisten jalostus- ja polymerointiprosessien avulla. Tämä vaihe määrittää korkin alkuperäisen hiilijalanjäljen. Valmistuksen jälkeen korkit kuljetetaan täyttölaitoksiin, levitetään juomiin ja jaetaan maailmanlaajuisesti. Vaikka korkin toiminnallinen käyttövaihe on suhteellisen lyhyt, sen ympäristöllinen jälkielämä voi ulottua vuosisatoja.
Kun juoma on kulutettu, korkki menee jätevirtaan. Ihannetapauksessa se kerätään ja kierrätetään. Pienen kokonsa vuoksi korkit kuitenkin menetetään usein lajitteluprosessin aikana materiaalin talteenottolaitoksissa (MRF) tai heitetään pois roskikseen. Kun PP-korkit joutuvat luonnolliseen ympäristöön, ne altistuvat hitaalle ja monimutkaiselle hajoamisprosessille. Toisin kuin biohajoavat materiaalit, jotka mikro-organismit hajottavat, polypropeeni käy läpi valohajoamista. Auringonvalo hajottaa pitkät polymeeriketjut yhä pienemmiksi paloiksi, mutta se ei mineralisoi muovia harmittomiksi luonnonyhdisteiksi.
Tämä pirstoutuminen johtaa siirtymiseen makro{0}}muovista mikromuoviin ja lopulta nanomuoviin. Korkki muuttuu hauras ja halkeilee sään muuttuessa vapauttaen hiukkasia maaperään ja veteen. Viimeaikaiset tutkimukset ovat jopa havainneet polypropeenimikromuoveja ihmisen luukudoksissa ja luuytimessä, mikä korostaa näiden pysyvien saasteiden hälyttävää biokertyvyyspotentiaalia. Meriympäristöissä nämä palaset voivat kellua vuosia ja kulkea valtavia matkoja merivirtojen kautta. Juomakorkin elinkaari ei todellakaan lopu; se vain muuttuu leviäväksi saasteeksi, joka tunkeutuu ekosysteemeihin ja ravintoketjuihin. Tämä todellisuus korostaa kiireellistä tarvetta kiertotalouden lähestymistavalle, jossa rajoituksia ei suunnitella pelkästään toimintaa varten, vaan myös täydelliseen talteenottoon ja viime kädessä turvalliseen biologiseen hajoamiseen.
